Yhteisöjen sankarit ja konnat 3/3

Kestävän aseman saaminen yhteisössä edellyttää tunnustusta sekä johdolta että vertaisilta. Johdolta saatu suitsutus on tietenkin oiva keino nostaa joku esille, mutta se ei vielä takaa muiden arvostusta. Todellinen sankari on arvostettu myös kollegoidensa joukossa. Äänekäs ja piittaamaton kollegani menetti vähitellen sankariasemansa, kun yhteisön tuki hiipui. Mutta helppoa ei ole muillakaan sankareilla, sillä erikoisasema tuo aina kadehtijoita ja kilpailijoita.

Silloin yhteisön elämä voi alkaa muistuttaa valtataistelusta kertovan elokuvan juonta.

Juoni etenee silloin näin. Jalustalle nostettu on saanut tavoittelemansa aseman erilaisten koettelemusten jälkeen ja ehtinyt nauttia saavutuksista jo jonkin aikaa. Taustalla alkaa kuitenkin kyteä vastarinta. Syy voi olla todellinen tai keksitty. Joku nousee päävastustajaksi, joukot ryhmittyvät uudelleen ja taistelu alkaa. Kumpikin saa näkyviä vastustajia, mutta myös tärkeitä auttajia. Vähitellen selviää, kuka voittaa ja on siten todellinen sankari.   

Valtataistelu kuulostaa ehkä liioittelulta. Mutta samaa tapahtuu joka päivä pienimuotoisemmin missä tahansa ryhmässä. Mieti mitä vain tilannetta työpaikalla, perheessä tai ystävien kesken, kun pitää tehdä päätös, sopia jatkosta tai ratkaista mitä tehdään tänään. Joku tarttuu aina mahdollisuuteen päättää toistenkin puolesta, eivätkä kaikki pidä siitä. Hieman kärjistäen voi sanoa, että yhteisön elämä on jatkuvaa taistelua vallasta.

Kuulostaa ehkä siltä, ettemme osaisi elää sopuisasti toistemme kanssa ja ratkaista asioita yhdessä. Tietenkin osaamme, mutta se vaatii tahtoa ja sitä, että välittää muistakin ihmisistä kuin itsestään.

Hyvässä ilmapiirissä asiat sujuvat ja ihmissuhteet toimivat. Mutta silti usein tuntuu, että melkein joka paikassa on joku, joka ei halua antaa tuumaakaan periksi omasta erinomaisuudestaan. Joku, jolle käyttäytyminen on keino osoittaa, mitä hän muista ajattelee.

Sankareiden ja konnien lisäksi löytyy esimerkiksi ankeuttajia, joiden mielestä kaikki on kokeiltu, mikään ei muutu eikä mikään auta. Tai vanhoihin tapoihinsa luutuneita, joiden mielestä oma tapa on paras, eikä mikään muu käy. Yleensä on myös niitä, jotka pilkkaavat avoimesti yrityksiä kehittää toimintaa ja kaiken nähneitä kyynisiä, jotka hymähtelevät – no, mille vain. Lähes joka paikassa on myös joku omasta ylivoimaisuudestaan vakuuttunut diiva, kaiken saamaan tottunut prinssi tai prinsessa, ja aina uhrimielellä olevia marttyyrejä.

Kuulostaako tutulta? Pahinta tietenkin on, että usein löytää itsensä noista yhteiselämää vaikeuttavista rooleista.

Ne on vain niin paljon helpompi nähdä muissa kuin itsessään.

Monelle ovat tuttuja myös silmätikut, joiden toiminta on jatkuvan tarkkailun kohteena ja syntipukit, joiden syytä kaikki huonosti sujuva on, vaikka he eivät olisi olleet lähelläkään. Kellokkaat, jotka yrittävät saada muut seuraamaan itseään. Selkään puukottajat, joiden energia menee sosiaalisiin peleihin ja mustat lampaat, jotka ovat menneisyydessä tehneet jotain, jota pidetään rikkeenä koko ryhmää vastaan, eikä sitä anneta anteeksi.

Puhumattakaan kateellisista, kilpailevista, kaikkivoipaisista, vihaisista ja ahneista. Luulen, että hekin ovat sinulle tuttuja. Ainakin minulle ovat.

Saamastaan leimasta on vaikea päästä eroon, vaikka se ei olisikaan totta.