Puhun, kirjoitan ja valmennan. Tietokirjailija, työnohjaaja, yhteiskuntatieteiden tohtori, ultrajuoksija, matkapyöräilijä ja kaupunkivaeltaja.

Solmukohtia
Vuorovaikutus ja yhteisöjen maailma

Mielenmaisemia 
Juoksu, matkapyöräily, kaupunkivaellus ja mielenmaisemat.

Vuorovaikutus

Yhteisöjen sankarit ja konnat 3/3

Kes­tävän aseman saa­minen yhtei­sössä edel­lyttää tun­nus­tusta sekä joh­dolta että ver­tai­silta. Joh­dolta saatu suit­sutus on tie­tenkin oiva keino nostaa joku esille, mutta se ei vielä takaa muiden arvos­tusta. Todel­linen sankari on arvos­tettu myös kol­le­goi­densa jou­kossa. Äänekäs ja piit­taa­maton kol­legani menetti vähi­tellen san­ka­ria­se­mansa, kun yhteisön tuki hiipui. Mutta helppoa ei ole muil­lakaan san­ka­reilla, sillä eri­kois­asema tuo aina kadeh­ti­joita ja kilpailijoita.

Silloin yhteisön elämä voi alkaa muis­tuttaa val­ta­tais­te­lusta ker­tovan elo­kuvan juonta.

Juoni etenee silloin näin. Jalus­talle nos­tettu on saanut tavoit­te­le­mansa aseman eri­laisten koet­te­le­musten jälkeen ja ehtinyt nauttia saa­vu­tuk­sista jo jonkin aikaa. Taus­talla alkaa kui­tenkin kyteä vas­ta­rinta. Syy voi olla todel­linen tai kek­sitty. Joku nousee pää­vas­tus­ta­jaksi, joukot ryh­mit­tyvät uudelleen ja taistelu alkaa. Kum­pikin saa näkyviä vas­tus­tajia, mutta myös tär­keitä aut­tajia. Vähi­tellen selviää, kuka voittaa ja on siten todel­linen sankari. 

Val­ta­taistelu kuu­lostaa ehkä lii­oit­te­lulta. Mutta samaa tapahtuu joka päivä pie­ni­muo­toi­semmin missä tahansa ryh­mässä. Mieti mitä vain tilan­netta työ­pai­kalla, per­heessä tai ystävien kesken, kun pitää tehdä päätös, sopia jat­kosta tai rat­kaista mitä tehdään tänään. Joku tarttuu aina mah­dol­li­suuteen päättää tois­tenkin puo­lesta, eivätkä kaikki pidä siitä. Hieman kär­jistäen voi sanoa, että yhteisön elämä on jat­kuvaa tais­telua vallasta.

Kuu­lostaa ehkä siltä, ettemme osaisi elää sopui­sasti tois­temme kanssa ja rat­kaista asioita yhdessä. Tie­tenkin osaamme, mutta se vaatii tahtoa ja sitä, että välittää muis­takin ihmi­sistä kuin itsestään.

Hyvässä ilma­pii­rissä asiat sujuvat ja ihmis­suhteet toi­mivat. Mutta silti usein tuntuu, että melkein joka pai­kassa on joku, joka ei halua antaa tuu­maakaan periksi omasta erin­omai­suu­destaan. Joku, jolle käyt­täy­ty­minen on keino osoittaa, mitä hän muista ajattelee.

San­ka­reiden ja konnien lisäksi löytyy esi­mer­kiksi ankeut­tajia, joiden mie­lestä kaikki on kokeiltu, mikään ei muutu eikä mikään auta. Tai van­hoihin tapoi­hinsa luu­tu­neita, joiden mie­lestä oma tapa on paras, eikä mikään muu käy. Yleensä on myös niitä, jotka pilk­kaavat avoi­mesti yri­tyksiä kehittää toi­mintaa ja kaiken näh­neitä kyy­nisiä, jotka hymäh­te­levät - no, mille vain. Lähes joka pai­kassa on myös joku omasta yli­voi­mai­suu­destaan vakuut­tunut diiva, kaiken saamaan tot­tunut prinssi tai prin­sessa, ja aina uhri­mie­lellä olevia marttyyrejä.

Kuu­los­taako tutulta? Pahinta tie­tenkin on, että usein löytää itsensä noista yhtei­se­lämää vai­keut­ta­vista rooleista.

Ne on vain niin paljon hel­pompi nähdä muissa kuin itsessään.

Monelle ovat tuttuja myös sil­mä­tikut, joiden toi­minta on jat­kuvan tark­kailun koh­teena ja syn­ti­pukit, joiden syytä kaikki huo­nosti sujuva on, vaikka he eivät olisi olleet lähel­läkään. Kel­lokkaat, jotka yrit­tävät saada muut seu­raamaan itseään. Selkään puu­kot­tajat, joiden energia menee sosi­aa­lisiin peleihin ja mustat lampaat, jotka ovat men­nei­syy­dessä tehneet jotain, jota pidetään rik­keenä koko ryhmää vastaan, eikä sitä anneta anteeksi.

Puhu­mat­takaan kateel­li­sista, kil­pai­le­vista, kaik­ki­voi­pai­sista, vihai­sista ja ahneista. Luulen, että hekin ovat sinulle tuttuja. Ainakin minulle ovat.

Saa­mastaan lei­masta on vaikea päästä eroon, vaikka se ei oli­sikaan totta. 

Soita 000 000 0000