Erilaisia tyylejä: kaikkivoipaiset 2/3

Jos kaikkivoipaisuuden tunteen tilalla on ammattiylpeys, tilanne on ihan toinen. Se on oman työn ja ammattikunnan arvostamista, joka saa kunnioittamaan myös muita.  

Ylpeys omasta työstä koostuu omanarvontunnosta, saavutuksista ja niistä syntyneestä merkityksellisyyden kokemuksesta. Se vahvistaa ammatillista itsetuntoa ja kokemusta omasta pätevyydestä. Muilta saatu tunnustus rohkaisee myös ottamaan itselleen tarvitsemansa tilan. Siksi ammattiylpeyttä voisi luonnehtia aidoksi ylpeydeksi, ei sen kateelliseksi ja ylimieliseksi serkuksi, joka johtaa eristäytymiseen ja muiden väheksymiseen.

Aloin miettiä terveellisen ja tarpeellisen ammattiylpeyden ja itsekeskeisen kaikkivoipaisuuden eroa, kun liityin taitavien tekstiilitaiteen tekijöiden joukkoon. Tosin tunsin itseni kovin harrastelijamaiseksi puoliammattilaisten joukossa, mutta se ei ole tämän tarinan ydin.

Tärkeintä oli se, millainen ilmapiiri tapaamisissa vallitsi. Se oli avoin, ideoita pursuava ja tietoa jakava. Vähemmän osaavaa autettiin ja keneltä vain pystyi kysymään neuvoa. Vaikka valmiista töistä näki heti tasoerot, jokaisen työ sai yhtä arvostavan palautteen ja huomiota. Keskusteluissa paneuduttiin ehdottamaan ja rohkaisemaan kokeiluja, ei kritisoimaan. Tunsin olevani osa ryhmää, vaikka en yhtä osaava ollutkaan.

Tunne oli hyvin erilainen kuin silloisessa itseään erinomaisena pitävässä työpaikassani. Siellä palaute sisälsi aina moitteen ja pyynnön selvittää vielä jotain. Keskustelun tyyli oli monesti kummallisen kireä ja tyytymätön, joten olo oli jatkuvasti varautunut ja epävarma.

Ihan kuin olisin aina epäonnistunut. Silloinkin, kun tiesin tehneeni juuri sen, mitä odotettiinkin.

Puheen sävy ja tapa vain oli niin moittivaa silloinkin, kun sanat olivat periaatteessa neutraalit. Ei siinä oikein ammattiylpeyttä kokenut eikä tuntenut onnistuvansa, edes pärjääväänsä.

Ilmapiiriä voi rakentaa niin monella tavalla.