Yhteisön sankarit ja konnat 2/3

Entä sitten yhteisön sankarit? Kun konnia yritetään työntää taka-alalle, sankareita nostetaan jatkuvasti esille ja jalustalle. Ne, jotka voittavat yhteisölle tärkeitä taisteluita, pääsevät myös vaikuttamaan enemmän. Ne, joita ihaillaan, saavat suuremman itsenäisyyden ja vapauden viedä toimintaa toivomaansa suuntaan. Heistä tulee myös esikuvia muille.

Esimerkkinä toimiminen on luontevaa sankarin mittasuhteet saaneelle, onhan paikka hankittu juuri näyttöjen ja onnistumisten kautta. Kun saa kiitosta muilta, on helppo esitellä saavutuksiaan. Kun on esillä, saa huomiota. Ja kun johto on siunannut sankarin aseman, saa hän entistä enemmän valtaa ja vastuuta.

Sankareiden valta perustuu siis saatuun arvostukseen. Uudet näytöt sekä parantavat asemaa vertaisten joukossa että valavat johdon uskoa siihen, että tässä on yhteisön kultakimpale. Tunnistat kyllä nopeasti ne, joilla on parempi status kuin muilla. Näet sen katseista, kuulet puheista ja huomaat siitä, että hänen ympärillään tuntuu olevan loistetta, joka saa ihailemaan, kadehtimaan tai ihmettelemään henkilön saamaa erikoiskohtelua.

Ensimmäinen tunnistamani aito sankari oli organisaation johtaja, joka kaukaisuudestaankin käsin tuntui hallitsevan hyvällä tavalla kaikkea. Hän oli tuki, joka huolehti siitä, että yhteisö sai muidenkin silmissä ansaitsemansa aseman. Karismaa lisäsi se, että hän kohtasi jokaisen arvostavasti, mutta silloiseen kulttuuriin sopien hieman etäisesti. Tuli olo, että kaikki etenee juuri niin kuin pitää, ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Ehkä juuri tuo yhdistelmä etäisyyttä, lämmintä arvostusta ja hyviä suhteita ylimpään johtoon antoi hänelle kiistattoman aseman meidänkin silmissämme.

Toisen, ehkä hieman yllättävämmän, mutta sitäkin yleisimmän sankarityypin kohtasin, kun olin töissä asiakaspalvelussa. Hän oli henkilö, joka keskittyi täydellisesti töihin, jaksoi puurtaa silloinkin, kun me muut hieman laiskottelimme, ja jonka osaamiseen ja rauhallisuuteen saattoi aina luottaa. Jos työpaniikki meinasi iskeä, ei tarvinnut kuin vilkaista hänen suuntaansa, niin itsekin rauhoittui. Eihän tässä olekaan mitään hätää. Ihailimme hänen paneutumistaan, arvostimme hänen tasapainoaan, olimme salaa kateellisia hänen kyvystään keskittyä töihin. Sankarin viittaa hän ei halunnut ottaa ylleen, vaan puhui itsestään mieluiten työmuurahaisena, joka pysyi polullaan.

Me kaikki olisimme toivoneet olevamme kuten hän, mutta poukkoilimme liikaa kaiken uuden perässä emmekä jaksaneet pysytellä koko aikaa työtehtävien parissa.  

Sen sijaan kolmas tuntemani sankarin maineen saanut oli selvä vastakohta edellisille. Hän oli kovaääninen, repivän suorapuheinen, välinpitämätön siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Teki mitä tahtoi ja haukotteli näyttävästi, jos jonkun puhe tylsistytti. Teki hän tulostakin, mutta tavalla, joka oli vieras muille.

Ei ehkä kuulosta yhteisön sankarilta, mutta hänellä oli yksi etu puolellaan. Johdon vankkumaton tuki. Se oli niin ilmeistä, ettei kukaan meistä oikein rohjennut kyseenalaistaa hänen toimintaansa.

Siitä sai nimittäin napakan palautteen suoraan organisaation huipulta. Se oli oiva keino osoittaa kunkin paikka yhteisössä. Se ei tuntunut kovin mukavalta, mutta ikävä kyllä tunteilla ei tuossa paikassa ollut merkitystä.

Organisaatiot ovat joskus kovin raadollisia. Sama taitaa kyllä päteä myös mihin tahansa ryhmään ihmisiä.