Kokemuksesta jäi jäljet. Sillä kertaa tunsin itse olevani se, joka petti muiden luottamuksen. Heitin romukoppaan sanattoman sitoumuksen, ääneen lausumattomat lupaukset ja lojaaliuden hyviä kollegoja kohtaan.
Se tapahtui niin helposti. Ei tarvinnut kuin olla hiljaa silloin, kun olisi pitänyt toimia.
Niin yksinkertaista on vaihtaa puolta ja seurata sosiaalisella miinakentällä niitä, jotka näyttävät kulkevan turvallisinta reittiä.
Kun organisaatiomuutokset oli tehty, taistelukenttä alkoi pikkuhiljaa jäädä taakse. Tai oikeammin, alkoi jähmettymisen aikakausi, jolloin sosiaaliset liikkeet olivat vähäisiä. Varmistelimme uusia asemia, palauttelimme vanhoja suhteita ja vahvistimme uusia. Ja mitä enemmän uskalsimme toisiimme luottaa, sitä paremmin vuorovaikutus alkoi sujua.
Siitä ajasta opin kantapään kautta monta asiaa.
Kriisitilanteet saavat kenen tahansa käyttäytymään joskus tavalla, joka ei ole katseenkestävä jälkikäteen.
Odottaminen ja epätietoisuus tulevasta on tuskaista silloinkin, kun sen voi jakaa samassa tilanteessa olevien kanssa.
Ja ennen kaikkea, melkein missä tahansa tilanteessa tuntuu paremmalta kuulua joukkoon kuin jäädä yksin.
Vaikeat tilanteet voivat tuntua sosiaaliselta miinakentältä.
