Tuntui, ettei koskaan voinut tietää milloin räjähtäisi tai astuisi jonkun virittämään ansaan. Jokainen meistä yritti näyttäytyä johdolle valitsemisen arvoisena. Siksi joka ikinen teko ja puheenvuoro työyhteisön näyttämöllä oli sekä tärkeä näyttö että mahdollinen vaaran paikka.
Kenelle puhui, ja mistä. Keiden kanssa ystävystyi ja liittoutui, ketkä jätti huomiotta. Keille osoitti ymmärrystä ja tukea, keiden kanssa ei halunnut olla missään tekemisessä.
Tuntui kuin olisi joka hetki joutunut valitsemaan puolensa, vaikka oli kyse vain töistä.
Sellainen ympäristö saa keskittymään omaan itseen ja altistaa vehkeilylle, lainatakseni organisaatioiden valtapeleistä kirjoittaneen Joep P.M. Schrijversin ilmaisua.
On niin inhimillistä hakea liittolaisia niistä, jotka näyttävät olevan vahvoilla. Tuntuu niin hyvältä, kun pääsee pärjääjien joukkoon ja luulee olevansa turvassa. Sitä paitsi, kun on siellä, missä kuvittelee vaikutusvaltaisten olevan, luulee itsekin saavansa vähän lisää valtaa. Se tosin maksaa vastapalveluksen, joka tuntuu usein vaativan ainakin hienovaraista oman puolen hylkäämistä.
Kyse ei aina suinkaan ole julkisesta takin kääntämisestä, yleensä riittää, ettei tee mitään.
Tällä kertaa riitti, että oli hiljaa.
Ei ottanut kantaa puolesta, mutta ei myöskään vastustanut. Vaikeni, seuraili sivusta, katseli muualle, löysi hankalissa tilanteissa jotain kiinnostavaa puhelimesta tai pöydän pinnasta. Tai poistui hakemaan kahvia aina, kuin jotain alkoi tapahtua.
Ai minäkö, mitä minä muka olisin voinut tehdä, enhän ollut edes paikalla!
Passiivisuus on keino yrittää sysätä muille vastuu siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun ei ole fyysisesti tai henkisesti läsnä, voi tuudittautua siihen, ettei ole tehnyt mitään. On vain, ja antaa muiden tehdä likaisen työn.
Mutta se, joka ei reagoi, on yhtä suurta vallankäyttäjä ja vastuunkantaja kuin se, joka toimii.
