Puhun, kirjoitan ja valmennan. Tietokirjailija, työnohjaaja, yhteiskuntatieteiden tohtori, ultrajuoksija ja matkapyöräilijä.

Viivyttely

Aloittamisesta ja matkan jatkamisesta

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Viime vii­kolla löysin jälleen itseni teke­mästä jotain muuta kuin sitä, mikä oli tar­koitus. Piti kir­joittaa, mutta alkuun pää­se­minen tak­kuili. Palasin edel­lisenä päivänä aloi­tetun kirjan pariin (ei kai sitä voinut kes­kenkään jättää), jär­jes­telin kir­jas­tosta lai­nat­tujen kir­jojen pinon uuteen jär­jes­tykseen (palau­tus­päi­vä­määrien kanssa kan­nattaa olla tarkka), pää­tinkin lähettää vielä pari viestiä ennen kuin aloit­taisin kir­joit­ta­misen, etteivät ne jää vai­vaamaan mieltä.

Sitten työ­pöydän ääreen. Mutta heti kun avasin tie­doston, pienet jo pitkään lai­min­lyödyt ja lähes unoh­detut asiat nos­tivat päätään ja vaa­tivat väli­töntä toi­mintaa. Ei aut­tanut kuin rynnätä niiden kimppuun ja tehdä ne pois alta, sen jälkeen pys­tyisi var­masti kes­kit­tymään paremmin. Tosin siinä vai­heessa energiaa oli kulunut jo niin paljon, että tuntui parem­malta idealta keittää teetä, vähän ren­toutua ja aloittaa sitten.

Silloin hyvästä kir­joi­tusa­jasta oli kulunut jo iso osa.

Kir­joit­ta­misen jatkuva lyk­kää­minen muis­tuttaa tilan­netta, jossa juoksija keksii eri­laisia teko­syitä, ettei tar­vitsisi mennä len­kille. Näl­käisenä ei ole kiva lähteä, heti ruuan jälkeen ei voi juosta. On niin paljon teke­mistä illalla, saattaa alkaa sataa. Juuri tänään ren­tou­tu­minen tuntuu paljon vii­saam­malta kuin raa­ta­minen, eikä aina vaan jaksa. Parem­malla ajalla ja fii­lik­sellä huomenna.

Tai vii­meistään ensi viikolla.

Haruki Murakami kertoo kir­jassaan Mistä puhun kun puhun juok­se­mi­sesta, että kir­joit­ta­mi­sella ja juok­se­mi­sella on paljon yhteistä. Molemmat hyö­tyvät sään­nöl­li­syy­destä ja pit­kä­jän­tei­syy­destä, mutta on jotain vielä paljon tärkeämpää. 

Tun­nettu kir­jailija ja juok­su­piirien hyvin tuntema mara­toonari toteaa, että suu­rimman osan siitä, mitä hän tietää fiktion kir­joit­ta­mi­sesta, hän on oppinut juok­se­malla joka päivä.

Päi­vit­täinen juoksu on opet­tanut Mura­ka­mille, kuinka paljon voi pai­nostaa itseään, kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan ja mikä taas on liikaa. Milloin uskaltaa luottaa itseensä ja milloin taas pitäisi epäillä, että teks­tistä alkaa tulla ahdas­mie­listä ja jäykkää.

Rajojen tun­nis­ta­misen lisäksi sään­nöl­linen juok­se­minen on opet­tanut Mura­ka­mille myös lah­jak­kuuden, kes­kit­ty­misen ja kes­tä­vyyden mer­ki­tyksen. Mutta toisin kuin nopeasti voisi aja­tella, lah­jakkuus ei ole edel­lytys. Siitä on tie­tenkin iloa, sillä jos on omassa lajissaan lah­jakas, voi pärjätä tuosta vain, paljon vähem­mällä vai­valla kuin muut. Me muut sen sijaan jou­dumme har­joit­te­lemaan, kes­kit­tymään teke­miseen ja luomaan rutiineja, jotka aut­tavat eteenpäin.

Silloin oppii kir­joit­tamaan ensin, ennen kuin päivä vie men­nessään. Läh­temään len­kille ajat­te­le­matta jak­saako, lähtee vain. Avaamaan koneen, kun on kir­joit­ta­misen aika, tekemään muis­tiin­panoja sil­loinkin, kun luulee muis­ta­vansa kaiken tärkeän. Työs­tämään tekstiä vielä kerran, jos se tuntuu sitä vaa­tivan, ja juok­semaan taval­lista pidempiä lenkkejä silloin, kun kisa on tulossa.

Ja juuri silloin voi syntyä jotain mer­kit­tävää, sillä kuten Murakami toteaa, ”sin­ni­tel­lessään näiden omi­nai­suuksien varassa saattaa itse asiassa löytää sisältään todel­lisen, kät­ketyn lahjakkuuden.”

Lah­jakkuus löytyy sieltä mistä ins­pi­raa­tiokin, tekemällä.

Teksti on alun perin jul­kaistu Espoon Kir­jai­li­joiden blo­gissa 1.4.2021.

Soita 000 000 0000