Vuorovaikutuksen voima 1/3

Vuo­ro­vai­kutus on peruut­ta­ma­tonta. Lause palasi mie­leeni, kun olin mukana tauon jälkeen yhdis­tyksen tapaa­mi­sessa. Toivoin, että olisin päässyt kokemaan läm­min­hen­kisen jäl­leen­nä­ke­misen, mutta ilosta ei ollut nyt tie­toakaan. Sen sijaan omat ja toisten kas­voilta pais­tavat tunteet ker­toivat muusta. Olo oli kuin pyyk­ki­ko­neessa, jonka ohjelma eteni kohti vää­jää­mä­töntä loppua. Vaikka vaiheet olivat tuttuja, ne yllät­tivät silti aina. Miten täällä kaikki aina toistaa itseään? 

 Jo tapaa­misen alussa muu­taman osal­lis­tujan äänestä kuului, ettei oikein innosta. Myös puheen­johtaja huo­kaili, hänen äänensä narisi ja jokaisen puheen­vuoron kaari oli laskeva, ikään kuin hänen voi­mansa oli­sivat lop­puneet kesken. Yritin saada omaan ääneeni innos­tuksen, sillä aihe oli tärkeä, mutta ei se juuri aut­tanut. Ja vaikka olin etu­käteen päät­tänyt olla hyvän­tuu­linen, ilma­piiri tarttui. Aloin itsekin kuu­lostaa tur­hau­tu­neelta, eikä se suinkaan paran­tanut tilannetta.

Palaveri jatkui tutulla kaa­valla. Narina, huo­kaukset, kyl­läs­ty­neeltä kuu­lostava pyyntö ottaa kantaa. Nopeasti seu­raavaan asiaan. Kom­mentit lyhe­nivät ja har­ve­nivat, kunnes äänessä oli vain puheen­johtaja. Puheen­vuoro puheen­vuo­rolta tun­nelma latistui, kunnes pala­ve­ri­linkous loppui. Petyimme toi­siimme, jälleen kerran.

Mutta miksi? Ehkä voi­mamme todella lop­puivat kesken. Ehkä tapamme olla yhdessä oli muo­vau­tunut ajan kuluessa sel­lai­seksi, että olimme pai­kalla, mutta emme yhdessä, ja se kos­tautui paitsi yhtei­selle asialle myös yhteis­työlle. Mutta mene­timmekö jotain peruuttamattomasti? 

Kysymys ei ole pel­kästään filo­so­finen vaan erittäin käy­tän­nöl­linen. Jokainen hetki rakentaa yhteistä sosi­aa­lista todel­li­suut­tamme. Tilanteet, joissa koh­taamme toi­semme ohi­mennen tai yhdessä aikaa viettäen. Tavat, jolla koh­te­lemme toi­siamme. Keinot, jolla pyrimme toteut­tamaan tavoit­teemme. Välil­lemme syn­tyvät suhteet, jotka tii­vis­tyvät, hii­puvat tai lak­kaavat ajan myötä. Kaikki koettu sulautuu yhteen ja vai­kuttaa tähän hetkeen. Sen seu­rauksena tun­nemme ole­vamme esi­mer­kiksi par­haita ystäviä, pahimpia vihol­lisia, satun­naisia tut­tavia tai syr­jässä kai­kesta kiin­nos­ta­vasta, mihin muut ovat päässeet mukaan.

Tai kaikkea tätä yhtä aikaa riippuen siitä, kenen silmin tilan­netta kat­selee. Niin kuin nyt äskei­sessä yhdis­tyksen tapaa­mi­sessa. Aiem­mista kes­kus­te­luista tiesin, että jotkut kokivat mukana olon vel­vol­li­suu­deksi ja antoivat asioiden mennä eteenpäin omalla pai­nollaan. Muu­ta­malle riitti, että itselle tärkeät asiat ete­nivät. Pitkään mukana olleet olivat jo niin tot­tuneet toi­min­ta­ta­poihin, etteivät edes osanneet odottaa muuta. Sen sijaan uusimmat, minä mukaan lukien, olivat läh­teneet mukaan yhteisen tavoitteen innos­tamana, joten välin­pi­tä­mätön asenne tuntui todella lan­nis­ta­valta. Jokainen tie­tenkin koki tilanteen omalla tavallaan, mutta se, mitä siinä tapahtui, oli tie­tyllä tavalla peruut­ta­ma­tonta. Suh­tau­tu­mista ja sanoja ei saa takaisin, ne jät­tävät jäljen. Sekä niiden koh­teisiin että mukanaolijoihin.