Työyhteisön kärjistyneet roolihahmot: kyyninen

Kyy­ninen on se kollega, joka vähät­telee kaikkea. Ei niin pientä asiaa, ettei sitä kan­nat­taisi mitä­töidä. Ei niin suurta iloa, ettei se ansaitsisi pie­nen­tä­mistä. Kyy­ni­selle tyy­pil­listä on, ettei hän tar­vitse edes sanoja. Hymähtely, olkien kohaut­ta­minen, tuhahtelu ja yli­mie­linen ilme oikeassa koh­dassa riittää yhtä hyvin. Hän on ikuinen pes­si­misti, joka pil­kal­lisen ja ankeut­tajan tavoin tietää. Ankeuttaja tietää, etteivät suju niin kuin pitäisi. Pil­kal­linen tietää, miten niiden tulisi mennä. Kyy­ninen tietää, ettei mikään kui­tenkaan onnistu.

Kyy­ninen on työyh­teisön latistaja, jossa on kaik­ki­tie­tävän piir­teitä. Sel­lainen musertaa ilon ja menes­tyksen aiheet, joten kyy­ni­syyttä ei pidä sallia. Kyy­nisen vahvuus on usein sama kuin ankeut­ta­jankin, rea­lismin ja kriit­ti­syyden tuo­minen työyh­teisön toi­mintaan. Kun sen lii­al­lisuus saadaan suit­sittua, ollaan jo parem­malla puo­lella yhteistyössä.

Kyy­ni­syyteen puut­tu­minen on kol­le­gojen ja esi­miehen yhteis­työtä. Hyvä alku on yhtei­sistä peli­sään­nöistä sopi­minen vaikkapa muu­tosten tai kult­tuurin kehit­tä­misen yhtey­dessä. Jos sel­laista ei ole näky­villä, pitää asia nostaa muutoin keskusteluun.

Kyy­nisen haaste työyh­tei­sössä on välin­pi­tä­mät­tömyys muita kohtaan. Siksi kes­kustelu ei vält­tä­mättä johda muu­tokseen. Tar­vitaan lisää ryhmän pai­netta, sillä kyy­ninen tar­vitsee yleisön, jolle sanansa koh­dentaa. Jos yleisö jää puut­tumaan, menettää kyy­nisyys voimansa.