Työyhteisödraamaa: kaikkitietävyys

Jokai­sella on kokemus niistä, jotka kokevat tie­tä­vänsä kaiken orga­ni­saation toi­min­nasta ja tuovat sen mie­lellään esille. Heillä on varma näkemys siitä, mikä olisi vii­sasta tai vält­tä­mä­töntä. Usein kan­nan­ottoon liittyy pieni kri­tiikin siemen: kyl­lähän nyt jokaisen asioita vähääkään tun­tevan tulisi näin perus­ta­van­laa­tuiset tilanteet hallita. Näitä joka tilan­teessa osaa­mi­sensa esille tuovia kut­sutaan usein bes­serwis­se­reiksi, mutta kyseessä on myös ilmiö, joka syntyy ryh­mässä, kun tark­kailee muiden toi­mintaa hieman ulko­puo­lisen silmin.

Jo Aris­to­teleen esille tuoma kaik­ki­tie­tävyys on jat­ku­vasti läsnä myös työyh­teisön toi­min­nassa. Yksilön piir­teenä se saa neu­vomaan muita tilan­teesta ja omasta osaa­mi­sesta riip­pu­matta. Ryh­mässä se tii­vistää joukon yhtei­seksi rin­ta­maksi jonkun puo­lelle tai jotain vastaan. Kaik­ki­tie­tä­vyyden voimaa työyh­tei­sössä ei kannata aliarvioida.

Aris­to­teleen mukaan draama pitää kat­sojaa otteessaan juonen ja hen­ki­löiden lisäksi myös kaik­ki­tie­tä­vyyden keinoin. Kaik­ki­tie­tävyys syntyy koko­nais­ku­vasta. Ylei­söllä on enemmän tietoa kuin pää­hen­ki­löllä, sillä yleisö näkee koko­nai­suuden, pää­henkilö vain rajatun osan tästä. Yleisö saa kuvan kaikkien toi­mi­joiden int­res­seistä ja eri tapah­tu­mista, pää­henkilö tuntee vain oman tilan­teensa. Tieto koko­nai­suu­desta saa kat­sojan eläy­tymään ja muo­dos­tamaan oman näke­myk­sensä siitä, miten pää­hen­kilön kan­nat­taisi toimia. Se, jolla on kat­ta­vampi kuva tilan­teesta, kokee kaik­ki­tie­tä­vyyden voiman.

Työyh­teisöä leimaa saman­lainen kaik­ki­tie­tä­vyyden piirre eri­tyi­sesti ris­ti­rii­ta­ti­lan­teissa. Silloin, kun kokee ole­vansa esi­tyksen (konflikti- tai muu­tos­ti­lanteen) yleisön roo­lissa, tietää kyllä, miten näyt­tä­möllä kan­nat­taisi toimia. Pää­roo­leissa olevien toi­mintaa ja tapah­tumia seu­rataan her­keä­mättä: minä ja me tie­dämme kyllä, kuinka kan­nat­taisi toimia ja mitä vai­ku­tuksia tällä kai­kella on. Yleisö ottaa kai­kella voi­mallaan kantaa tapah­tumiin aris­to­tee­lisen draaman kaik­ki­tie­tä­vyyden hengessä.

Kat­seiden koh­teena näyt­tä­möllä olijat ovat sen sijaan usein anne­tussa roo­lissa ja käsi­kir­joitus ohjaa esi­tystä. Se tuntuu rajaavan toi­mintaa. Joskus rajat ovat todel­liset, joskus taas omissa tai yhteisön mie­li­ku­vissa. Jos rajoitteet ovat vain pint­ty­neitä tapoja tai puut­teel­lisia käsi­tyksiä todel­li­suu­desta, kan­nattaa yleisö ottaa mukaan näyt­tä­mölle vai­ku­tus­val­taiseen rooliin.

Kaik­ki­tie­tävyys on inhi­mil­listä, eikä sitä kan­na­takaan yrittää vähentää. Sitä kan­nattaa hyö­dyntää. Mitä paremmin kaik­ki­tie­tävät saa mukaan jo käsi­kir­joi­tus­vai­heeseen suun­nit­te­lemaan sitä, miten mene­tellään, sitä paremmat mah­dol­li­suudet lopul­li­sella esi­tyk­sellä on mah­dol­lisuus onnistua.