Sosiaaliset ansat 2/4

Tun­nistan myös ystävyys- ja lojaa­liusansat. Ne perus­tuvat luot­ta­musansan tavoin siihen, että uskoo suhteen olevan läheinen ja vas­ta­vuo­roinen. Ystävät ovat tär­keitä, eikä yhteyttä halua menettää. Työ­pai­kalla tai vaikkapa vapaa­eh­tois­työssä taas syntyy psy­ko­lo­ginen sopimus olla lojaali sitä kohtaan, jolle on luvannut hoitaa teh­tävän. Sitä paitsi lojaalius on mää­ri­telty jo työ­lain­sää­dän­nös­säkin. Ja lupaa­mansa mukaanhan toimii aina, vai kuinka?

Joskus elämä kui­tenkin moni­mut­kaistaa tilan­netta. Kun olo­suhteet muut­tuvat, muut­tavat myös ihmiset käyt­täy­ty­mistään. Silloin jokainen alkaa hakea uudelleen paikkaansa.

Sen, että tulee pete­tyksi, huomaa kyllä jossain vai­heessa. Mutta sen sijaan sen tun­nus­ta­minen, että itse toimisi väärin, voi olla vai­keampaa. Se ei silti tee toi­min­nasta yhtään oikeu­te­tumpaa. Astuin itse etiikan kuoppaan, kun kahden orga­ni­saation yhdis­tyessä kaikki tais­te­livat pai­kastaan ja sodan kiih­tyessä keinot vain kove­nivat. Sillä oli vai­ku­tuk­sensa jokaiseen.

Yksi muutti koko ulkoisen ole­muk­sensa ja alkoi panostaa siihen, ettei valinta vain jäisi tyy­listä ja ulko­näöstä kiinni. Pitkään yhdessä toi­minut työpari lin­noit­tautui aina työ­päivän ajaksi jom­man­kumman huo­neeseen ja poistui sieltä vain lou­naalle. Loput olivat jakau­tuneet kahteen leiriin: toiset val­loit­tivat kah­vi­huo­neena toi­mivan aulan noja­tuolit, toiset taas pysyt­te­livät siitä mah­dol­li­simman kaukana omissa työ­pis­teissään. Leirit koh­ta­sivat vain silloin, kun johtaja jär­jesti yhteisen palaverin.

Vain muutama sana aamu­kahvia hakiessa, pakol­liset pala­verit. Lou­naalle mentiin omien tut­tujen kanssa ja mie­luiten eri aikaan kuin ne muut.

Ei se ollut hyvää työ­elämää, var­sinkin kun epä­mää­räinen sin­nittely jatkui kuu­kausia. Sel­viy­ty­mis­keinoja haettiin työn teke­mi­sestä, loput­to­mista kes­kus­te­luista saman­hen­kisten kanssa ja näen­näi­sestä välin­pi­tä­mät­tö­myy­destä. Tie­simme, että vähintään puolet saisi lähteä, mutta aika­taulu ja valin­tojen kri­teerit olivat vielä auki.

Pitkän päälle yhteis­työtä ei kui­tenkaan voinut kokonaan välttää, joten jokainen joutui väki­sinkin tutus­tumaan paremmin niihin, joita ei vielä tun­tenut. Samalla oppi uusia työ­tapoja ja pääsi hieman myös kur­kis­tamaan toisten ajat­te­lu­tavan taakse. Mutta yhteistyö oli samalla kak­si­te­räinen miekka, sillä se hou­kutti liit­tou­tumaan toiseen leiriin kuu­luvien kanssa.

Ja sen oli oma puoli sanat­to­masti, mutta sel­västi kieltänyt.

Se teki olosta epä­varman. Lähen­tyvät suhteet ”toisiin” herät­tivät voi­mak­kaita tun­teita ”omien” pet­tä­mi­sestä. Ikään kuin olisi lopet­tanut suhteet van­hoihin kave­reihin, valinnut uudet ja samalla rik­konut ääneen lausu­mat­toman lupauksen samalla puo­lella ole­mi­sesta, tapahtui mitä tapahtui.

Tilanne muis­tutti sosi­aa­lista miinakenttää.