Pääsenkö mukaan? 2/3

Pelko siitä, ettei tule läm­pi­mästi tai edes neut­raa­listi vas­taa­no­te­tuksi työ­tiimiin, har­ras­tus­po­rukkaan tai mihin tahansa itselle tär­keään ryhmään, on uudessa tilan­teessa aina läsnä. Mutta ovatko kaikki yhtä epävarmoja?

Luulen, että jokainen meistä on tavannut ihmisiä, jotka näyt­tävät olevan kuin kotonaan missä tahansa tilan­teessa. Toi­saalta monella on var­masti myös havaintoja siitä, että joku jää yksin eikä tunnu oikein pää­sevän kes­kus­teluun mukaan. On helppo selittää itselleen, että se on hen­kilön oma valinta, mutta vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa ei ole kyse vain omista valin­noista. Tar­vit­semme vas­taa­not­ta­vaisen ja lempeän mielen lisäksi myös halun tehdä muiden olo kotoi­saksi, jotta tun­nelma on mut­katon. Luonteva vas­ta­vuo­roisuus saa sosi­aa­liset tilanteet sujumaan.

Psy­ko­lo­ginen tur­val­lisuus ei ole turhaan yksi tämän hetken puhee­nai­heista, sillä hyväk­sy­tyksi tule­minen on elin­tärkeää missä tahansa tilan­teessa.  Tunne siitä, että voi olla oma itsensä ja puhua suoraan ilman kiel­teisiä seu­rauksia on vält­tä­mätön myös vuo­ro­vai­ku­tuk­selle. Kun tuntee voi­vansa luottaa siihen, ettei torjuta, ei tar­vitse jat­ku­vasti puo­lus­tautua, alistua tai hyökätä. Se rau­hoittaa ilma­piiriä. Ja kun tietää, ettei kenenkään tar­koitus ole nolata, saavat myös eri­laiset mie­li­piteet luon­te­vasti tilaa.

Mutta juuri tuo psy­ko­lo­gisen tur­val­li­suuden tunne jäi puut­tumaan ensim­mäisenä päivänä uudella työ­pai­kallani. Tunsin oloni oudoksi ja ulko­puo­li­seksi, ikään kuin juhlien kuok­ka­vie­raaksi, jolle avattiin ovi mutta joka jätettiin eteiseen odot­tamaan. Ne pienet ilmeet ja eleet, jotka ker­tovat hyväk­sy­mi­sestä, jäivät puuttumaan.

Lämmin hymy, myö­tä­tun­toinen katse, tunne tasavertaisuudesta.

Sen sijaan ilmeet olivat epä­luu­loiset, ele­kieli hyl­kivää ja äänen­sävyt kylmän muodollisia.

Jos vuo­ro­vai­kutus ei suju, on vaikea tuntea itsensä tasa­ver­tai­seksi, joh­tuipa tilanne mistä tahansa. Ensi­ta­paa­misen jär­jes­täneen joh­tajan oma­laa­tuinen tapa toimia ei ollut omiaan luomaan yhteen­kuu­lu­vuutta, vaan pikem­minkin raken­tamaan eroja ihmisten välille. Myö­hemmin huo­masin, että toi­min­tatapa oli hänelle luon­taista muu­toinkin. Mutta vaikka alkuun olin ainoa, joka ei tun­tenut pelin henkeä, ei se muut­tanut muiden minusta saamaa vaikutelmaa.

Jäin kahden rin­taman väliin, ja siitä pois pää­se­minen vaatii aikaa, tun­nus­teluja ja tutus­tu­mista puolin ja toisin. Onneksi yhteistyö alkoi sujua paremmin, mutta tapah­tunut jätti kui­tenkin ihmis­suh­teisiin pysyvät jäljet.