Pääsenkö mukaan? 1/3

Tut­ki­musten mukaan hyvin­voin­timme perustana on kolme perus­tar­vetta, eli auto­nomia, kyvykkyys ja yhtei­söl­lisyys. Arki­sesti sanottuna itse­näisyys, tunne siitä, että pärjää ja hyvä olo yhdessä.

Psy­ko­lo­giset perus­tarpeet perus­tuvat psy­ko­logien Richard Ryanin ja Edvard Decin tut­ki­muksiin 1980-luvulla, ja niihin vii­tataan usein, kun yri­tetään kir­kastaa, mitä tar­vit­semme toi­sil­tamme. Sama pätee riip­pu­matta siitä, onko kyseessä tila­päinen työ­ryhmä, vaki­tuinen työ­paikka, kave­ri­po­rukka tai suku­laiset. Yhteiselo ei suju, jos joku aina pomottaa, jos tuntee itse ole­vansa muiden mie­lestä turha tai osaa­maton tai jos tun­nelma on jossain epä­mie­luisan ja hyl­kivän välimailla. 

Puhu­mat­takaan siitä, jos tuntuu, ettei oikein edes pääse kun­nolla mukaan joukkoon. Saa kyllä olla läsnä, muttei koe ole­vansa hyväk­sytty ja tar­peel­linen. Sel­lainen tilanne oli lähellä, kun vaihdoin työ­paikkaa monta vuotta sitten. 

Olin ensim­mäistä päivää uudessa pai­kassa, ja kaikki näytti ruusui­selta. Kiva vas­taanotto, hymyi­leviä kasvoja, pientä jän­ni­tystä siitä, kuinka nopeasti pääsen uusiin teh­täviin kiinni. Jut­te­limme ensim­mäisen tunnin alu­eesta vas­taavan joh­tajan kanssa, ja odotin innolla tiimin tapaamista.

Käy­tä­villä tai kah­vi­huo­neessa ei näkynyt enää ketään, vaikka tul­lessani tila oli ollut täynnä. Minut oli kui­tenkin saa­tettu nopeasti suoraan joh­tajan huo­neeseen, joten en ollut ehtinyt kuin nopeasti ter­vehtiä. Nyt hil­jaisuus oli käsin kos­ke­teltava. Kävelin riva­kasti kul­kevan joh­tajan perässä tyhjää käy­tävää pitkin, ja pysäh­dyimme kol­man­nelle ovelle.

Tar­kemmin sanottuna vain minä pysähdyin. Johtaja sen sijaan tem­paisi oven koput­ta­matta auki, marssi sisälle, kes­keytti siellä olevien kes­kus­telun ja kertoi heille nimeni. Sen jälkeen pois­tuimme välit­tö­mästi. Sama toistui seu­raa­vissa huoneissa. 

Tukeva ote, kahva alas, ovi vauh­dilla auki ja sanaakaan sano­matta sisälle. Huo­neessa olevien ilmeen vaih­tu­minen häm­mäs­ty­neestä pil­kal­liseen, tur­hau­tunut ele­kieli. Väki­näinen hymy ja kättely, johon ehdin hädin tuskin vastata, kun matka jo jatkui. Johtaja kääntyi ripeästi takaisin ovelle ja jatkoi käy­tä­vällä eteenpäin. Tunsin luik­kivani perässä kuin kuu­liainen koira, ei puut­tunut kuin häntä koipien välissä.

Tosin hen­ki­sesti tuntui juuri siltä. Poskeni kuu­mot­tivat, puna levisi kau­lalle eikä äänikään kuu­los­tanut yhtään itseltäni. Täl­laistako täällä oikeasti on, ei kai?

Olin kau­huissani, vai­vaan­tunut ja tunsin samalla myö­tä­häpeää. Miten joku voikin toimia noin? Samalla moitin sisäi­sesti itseäni siitä, että vain seu­rasin lamaan­tu­neena, ja olin varma, että siitä ei koi­tuisi mitään hyvää. Tunsin saa­neeni ylleni joh­tajan varjon.

Tilanne alkoi parantua pik­ku­hiljaa, mutta alku oli todella hankala. Omaa oloani ei hel­pot­tanut yhtään tieto siitä, että ensi­vai­ku­telman voi tehdä vain kerran ja siitä syn­ty­nyttä kuvaa on hankala muuttaa. Epäilin näyt­täväni uusien kol­le­goiden sil­missä tah­dot­to­malta ja ohjail­ta­valta. Olin läh­tenyt innolla mukaan uuteen tiimiin, mutta yhteistyö alkoi kaikkea muuta kuin lupaa­vasti. Sai­sinko koskaan oikeasti muiden tukea?