Käyttäytyminen vallankäytön keinona 3/4

Yhteisön käy­tännöt muo­vaavat meitä, vaikka luu­lemme itse muok­kaa­vamme niitä. Mutta kult­tuurin muut­tu­minen on mah­dol­lista. Miten?

Kokemus on opet­tanut, että huomio kan­nattaa kiin­nittää vuo­ro­vai­ku­tuksen lisäksi siihen, että auttaa ryhmää palaamaan takaisin perus­teh­tä­vänsä äärelle. Kun saadaan aikaan se, mitä pitkin, parantaa se jo hieman ilmapiiriä.

Kun tun­nistaa, mikä on yhteisön vuo­ro­vai­ku­tuk­selle tyy­pil­listä, on samalla löy­tänyt muu­toksen avaimen. Miten yhteistyö sujuu, miten puhutaan ja suh­tau­dutaan ja mil­lainen tun­nelma yhdessä on? Koh­del­laanko kaikkia tasa­ver­tai­sesti vai saa­vatko jotkut eri­tyis­huomion hyvässä tai pahassa? Miten yhteisöä johdetaan? 

Monet ris­ti­riidat alkavat siitä, että itsek­kyy­destä on tullut yhteisön tunnusmerkki.

Jos tapana on puhua vain itsestä, kan­nattaa kes­kus­telua ohjata tie­toi­sesti yhteisten asioiden suuntaan. Sillä hei­ken­netään san­ka­ri­ta­ri­noiden voimaa ja tehdään näyt­tä­misen halusta vähemmän tärkeä menes­tyksen merkki. Samalla on hyvä rakentaa yhteistyön paikkoja. Vaikka ne tun­tui­sivat ensin kei­no­te­koi­silta, parantaa vuo­ro­vai­ku­tuksen lisää­minen kes­ki­näisiä suhteita.

Eri­tyi­sesti silloin, kun ilma­piiri on tuleh­tunut, yhtei­sössä on paljon klikkejä ja vähän aitoa yhteis­työtä, on hyvä sopia peli­sään­nöistä. Niiden idea on vah­vistaa hyvää vuo­ro­vai­ku­tusta ja kitkeä pois se, mikä on ollut tuhoisaa. Silloin jokai­selle palaa se vastuu ja valta, joka hänelle teh­tä­vässään kuuluu. Tunne siitä, että pystyy vai­kut­tamaan, on tärkeä moti­vaa­tio­tekijä. Ja kun huomaa, että jokai­sella on yhtei­sössä mer­ki­tystä, paranee ilmapiirikin. 

Silloin myös kulissien takainen peli saa pie­nemmän roolin. Jos omaa ver­kostoa käy­tetään yhteisen hyvän edis­tä­miseen, koko yhtei­söllä on mah­dol­lisuus voittaa.

Kult­tuuri muuttuu pienin askelin. Muu­toksen idun huomaa usein siitä, että puhe alkaa saada uusia posi­tii­visia sävyjä. Siir­rytään minä-puheesta me-puheeseen ja tar­koista revii­reistä yhteistyön paik­koihin. Löy­detään uudelleen teke­misen ilo ja vah­vis­tetaan sitä päi­vittäin. Olo alkaa olla tasa­pai­noi­sempi, kun ei tar­vitse kes­kittyä tais­teluun vaan voi suunnata ener­giansa tekemiseen.

Yhtei­selämä alkaa toisin sanoen normalisoitua. 

Kaikki ei kui­tenkaan tapahdu het­kessä. Ensin muuttuu ajat­te­lutapa, sitten suh­tau­tu­minen, vii­mei­seksi käyt­täy­ty­minen. Vanhat tavat istuvat tiu­kassa, ja kuka vain voi löytää itsensä toi­mi­masta entisten mallien mukaan. Vaatii opet­telua, että tapaa­miset, kes­kus­telut ja ennen kaikkea taus­talla tapahtuva saa uuden muodon.