Moni tietää kokemuksesta, että jotain on pielessä, jos on itse aina aloitteentekijä ja toinen vastailee vain minimimäärän. Jossain vaiheessa sitä alkaa ajatella, että ei sitten. Aiemmin niin aktiivinen kontaktointi päättyy kuin seinään. Kun ennen pienikin asia riitti viestiin, niin nyt ei enää oteta yhteyttä isoissakaan asioissa. Pelikenttä alkaa tuntua selvältä.
Paitsi ettei se sitä olekaan. Toinen osapuoli ehkä ihmetteli aluksi tiuhoja yhteydenottoja, mutta sitten niihin tottui. Mitä nyt tapahtui? Ensin oltiin yhteydessä lähes päivittäin, sitten toinen tuntuu haihtuneen kuin tuhka tuuleen. Johtopäätös on, että jossain on vikaa.
Yleensä siinä toisessa, sillä harva näkee syyn itsessään. Mikään suhde ei kuitenkaan pysy yllä ilman vastavuoroisuutta, joten yksipuolisuus ei kanna pitkälle. Sen näkee hyvin ystäväpiirissä, mutta organisaatioissa se on helppo piilottaa hierarkian alle. Aina voi olettaa, että yhteydenpito on sen toisen vastuulla, ei minun. Tiimin jäsen odottaa aktiivisuutta esihenkilöltään, joka taas toivoo, että hänelle kerrottaisiin mielessä oleva. Jos kumpikin pysyy poterossaan, ei todellista vuorovaikutusta synny.
Seuraukset vastavuoroisuuden puutteesta ovat kuitenkin tilanteesta riippumatta samat. Moni jää yksin ja saa ehkä vielä syrjään vetäytyjän tai hankalan ihmisen leiman. Silti vastavuoroisuuden merkitystä ja omaa roolia on yllättävän vaikea nähdä.
Ja mitä enemmän esimerkiksi työyhteisössä korostetaan itsenäisyyttä ja mitä vähemmän tuetaan yhteisöllisyyttä, sitä helpommin moni jää ryhmässäkin yksin.
Mutta ryhmä, joka hylkii osaa jäsenistään, ei koskaan kasva vahvaksi.
Suhteen rakentaminen vaatii molemmilta aikaa ja vaivaa.
