Puhun, kirjoitan ja valmennan. Tietokirjailija, työnohjaaja, yhteiskuntatieteiden tohtori, ultrajuoksija ja matkapyöräilijä.

Hyvää emme huomaa

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Hyvää emme huomaa, mutta pahaan rea­goimme heti. Lause on Mar­ketta Ren­tolan kir­jassa Vaikuta mediassa (2010). Hän puhuu mediasta ja uuti­soin­nista, mutta ilmiö on helppo tun­nistaa myös työyhteisöissä.

Oletko tör­männyt täl­laiseen? Aiemmin kaikkeen heti kärk­käästi kantaa ottanut kollega on rau­hoit­tunut ja antaa muille tilaa, mutta saa edelleen palau­tetta kuun­telun puut­teesta. Kaikki juorut mie­lellään eteenpäin välit­tänyt tii­mi­läinen on kyl­läs­tynyt supinaan eikä jatka enää puheita, mutta saa vielä kuu­kausienkin kuluttua juo­rui­lijan leiman. Ennen paljon kokouk­sissa istunut esimies kiin­nittää eri­tyistä huo­miota siihen, että on riit­tä­västi läsnä, mutta edelleen kom­men­toidaan, ettei hän ole koskaan pai­kalla. Miksi hyvään muu­tokseen ei kiin­nitetä huomiota?

Muutama näkö­kulma nousee heti esille. Voisiko kyse olla tun­teiden hou­ku­tuk­sesta, tot­tu­muksen voi­masta tai ryhmän vaikutuksesta?

Kun joku asia herättää tun­teita, kos­kettaa se enemmän kuin pelkkä tieto. Kiin­nos­tumme usein enemmän siitä, mikä menee pieleen kuin siitä, mikä sujuu hyvin. Epä­koh­diksi koetut asiat ovat hieman kuin tra­ge­dioista ker­tovat uutiset tai kau­his­telua herät­tävät juorut. Ne kiin­nos­tavat, kos­ket­tavat ja kes­kus­te­lut­tavat. Se on inhi­mil­listä, sillä perus­tun­teiksi nimetään usein ilo, viha, suru ja pelko. Usein listaa jat­ketaan tun­teilla inho ja häm­mästys. Aika mol­li­voit­toista. Näyt­täisi siltä, että se, mikä herättää eri­tyi­sesti perus­tun­teita, saa meidät reagoimaan.

Olemme usein myös niin tot­tu­neita (ja joskus jopa riip­pu­vaisia) val­lit­se­vasta olo­ti­lasta, että muu­tosta esi­mer­kiksi työyh­teisön toi­min­nassa ei huomata. Tot­tumus on toinen luonto, sanan­las­kunkin mukaan. Vaikka nyky­ti­lanne olisi epä­mie­luisa, se on tuttu ja tur­val­linen. Itsensä irti tem­pai­se­minen vaatisi eri­tyistä pon­nis­telua. Ja jotta oma toi­minta tun­tuisi itsel­lekin perus­tel­lulta, on edul­lista nähdä tilanne kuten ennen. Näemme usein sen, mihin olemme tot­tuneet ja mitä haluamme nähdä.

Joskus kyse voi olla siitä, että haluamme kuulua osaksi itsel­lemme tärkeää ryhmää, emmekä siksi halua poiketa porukan kan­nasta. Ryhmän mie­lipide vai­kuttaa omaan ajat­te­luumme, haluaa sen tun­nustaa tai ei. Haluamme usein päästä suo­sioon tai ainakin välttää nega­tii­viset kom­mentit myön­ty­mällä hil­jai­sesti tai äänek­käästi enem­mistön kantaan. Silloin ryh­mä­paine voi vai­kuttaa myrs­ky­tuulen tavoin ja tuoda mukanaan imun aja­tella ja toimia niiden arvojen mukaan, joita kaverit edustavat.

Iisal­me­lainen kir­jailija Jyri Paretskoi antaa vielä yhden näkö­kulman hyvän näke­misen vai­keuteen kolum­nissaan Iisalmen sano­missa 19.5.2016: ”Aina jokin on huo­nosti, mutta ei koskaan kaikki. Mur­heisiin, ongelmiin ja vas­toin­käy­misiin on helppo hukkua, pie­niinkin, mutta hyviä asioita, suu­riakin, on joskus vaikea havaita. … Usein vain olemme liian lähellä näh­däk­semme, liian tot­tu­neita ymmär­tääk­semme ja liian itse­kes­keisiä havahtuaksemme.”

Ehkäpä tar­vit­semme työyh­tei­söis­säkin niitä, jotka lem­peästi ohjai­sivat porukan huo­maamaan että muu­tosta on tapah­tunut. Esi­mie­hellä on tässä oma roo­linsa, mutta ver­tai­silla on usein suu­rempi vai­kutus. Vaan kuka roh­kenee olla se, joka ensim­mäisenä herättää muut huo­maamaan jonkun posi­tii­visen muu­toksen ennen niin nega­tii­vi­seksi koe­tussa kollegassa?

Soita 000 000 0000