Epäluottamuksesta puhutaan harvoin suoraan

Muu­tokset saat­tavat herättää uinuvan epä­luot­ta­muksen ja tehdä olosta epäi­levän, tark­kai­levan ja raskaan. Se hei­kentää halua tarjota ideoita, apua ja käyttää koke­mustaan yhteisön hyväksi.

Epä­luot­ta­muksen voikin aistia, mutta siitä puhutaan harvoin suoraan. Sen sijaan saa­tetaan puhua tie­don­kulun ongel­mista, hen­ki­lö­ke­mioista, vas­tuu­hen­ki­löiden käyt­täy­ty­mi­sestä eri tilan­teissa ja työhön liit­ty­vistä odo­tuk­sista ja vaa­ti­muk­sista. Mutta jos tilan­teesta puhutaan vain epä­suoraan, viit­teel­li­sesti ja antaen ymmärtää, on sitä vaikea lähteä kor­jaamaan, sillä silloin var­sinkaan epä­luot­ta­muksen koh­teelle ei synny oikeaa kuvaa tilanteesta.

Ja jos tieto ja ymmärrys asioiden todel­li­sesta tilasta jää puut­teel­li­seksi, jäävät kor­jaavat teotkin vaja­vai­siksi tai tekemättä.

Luot­ta­muksen määrä tun­tuukin arki­ko­ke­muksen perus­teella olevan suo­rassa suh­teessa asioista puhu­miseen. Jos kes­kus­te­lu­yhteys säilyy vai­keis­sakin tilan­teissa, on luot­ta­muk­sella säilyä hen­gissä. Jos sen sijaan kes­kus­telua väl­tellään ja tietoa aletaan pantata, alkaa epä­luot­tamus etään­nyttää ihmisiä toisistaan.

Mistä sitten huomaa, että epä­luot­tamus on saanut sijaa, vaikka sitä ei otet­taisi puheeksi? Monesta pie­nestä mer­kistä. Ihmiset alkavat karttaa yhdes­säoloa ja ajaa omia etujaan. Unohtelu ja huo­li­mat­tomuus lisääntyy, eikä haluta enää nähdä vaivaa yhteisten asioiden eteen, kunnes lopulta tulee piste, jossa yhteistyö on ole­ma­tonta tai vain muodollista.

Silloin luot­tamus on jo kaukana.