Puhun, kirjoitan ja valmennan. Tietokirjailija, työnohjaaja, yhteiskuntatieteiden tohtori, ultrajuoksija ja matkapyöräilijä.

Tulppaanit
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Puhu­misen mer­ki­tystä ei kannata aliar­vioida kii­reenkään kes­kellä, sillä kes­kustelu muus­takin kuin vain yksit­täisen asian hoi­ta­mi­sesta antaa mah­dol­li­suuden tutustua, jakaa koke­muksia ja enna­koida, mitä tule­vai­suu­dessa tulee tapahtumaan.

Samalla kuu­lu­misten vaihto on yksi tapa rakentaa luot­ta­musta. Aidoim­millaan se on merkki sekä kiin­nos­tuk­sesta että tasa­ver­tai­suu­desta. Mutta yllät­tävän usein vapaa kes­kustelu jää taka-alalle, asiat vievät kaiken ajan, ja sitten on jo pakko kii­rehtiä eteenpäin. Juuri se puhe, joka tutus­tut­taisi ja yhdis­täisi ihmiset toi­siinsa, jää hel­posti kaiken muun alle. Silloin luot­ta­muskaan ei pääse kasvamaan.

Mie­leeni palaa usein kol­legan tus­kas­tunut katse, kun hänet oli jälleen kerran kes­key­tetty pala­ve­rissa. Päälle puhu­minen, aiheen vaih­ta­minen ja tylyt kom­mentit olivat siinä työyh­tei­sössä tulleet tavaksi. Puhuimme jäl­ki­käteen eriar­voi­suuden tun­teesta, joka oli käsin­kos­ke­teltava. Onnek­semme orga­ni­saatio muuttui pian, ja uudet ihmiset tii­missä saivat paljon hyvää aikaan.

Kyse ei ollut ollut mistään ylit­se­vuo­ta­vasta posi­tii­vi­suu­desta tai kaiken jaka­mi­sesta mil­li­metrin tark­kuu­della, vaan tavan­omai­sesta huo­maa­vai­suu­desta ja läm­pi­mästä suh­tau­tu­mi­sesta. Kai­killa oli tilaa puhua, jokaista kuun­neltiin. Arki­sella ystä­väl­li­syy­dellä päästiin jo pitkälle.

Soita 000 000 0000