Valtapelejä: viivyttely

Kun juttelee ihmisten kanssa yhteistyön sujumisesta, tajuaa selvästi, mikä voima viivyttelyllä on. Sen avulla voi hidastaa mutta usein myös estää toiminnan tai muutokset. Ja mikä kätevintä, ilman, että tarvitsee edes nousta julkiseen vastarintaan.

Viivyttely on äärimmäisen helppoa. Ei tarvitse kuin unohdella, olla hidas tai priorisoida jotain muuta, erityisesti sellaista, joka on yhteisölle tärkeää. Jos muutos tulee puheeksi, tekemättömyyttä voi selitellä tarkkojen ohjeiden tai koulutuksen puutteella, kiireellä tai esimerkiksi sillä, etteivät muutkaan vielä toimi uudella tavalla.

Kuulostaako tutulta? Ehkä olet itsekin tehnyt joskus noin?

Yhteisellä hidastelulla on valtava voima. Jokainen tietää, että jossain vaiheessa pitää ryhtyä, mutta aina voi siirtää aloittamista siihen asti, kunnes on ihan pakko. 

Aluksi odottelu on ehkä tunnustelevaa: halutaan nähdä, miten tosissaan muutoksen kanssa ollaan ja miten muut toimivat. Mutta vähitellen viivyttelystä alkaa muodostua yhteinen tapa. Sen taustalla on ajatus siitä, että jos olosuhteet ehtisivät muuttua (tavoite muuttuisi, johtaja vaihtuisi, jotain muuta tulisi tilalle), ei mitään tarvitsisi tehdä. Viholliseksi koettu uusi asia unohtuisi, ja kaikki jatkuisi entisellään.

Samaan voi pyrkiä hyökkäämällä julkisesti uutta vastaan tai puolustamalla voimakkaasti nykyistä, mutta se vaatii sitä, että on esillä. Kaikki eivät halua tehdä asiasta henkilökohtaista, joten tietoinen viivyttely on oiva tapa vastustaa muutosta mutta tehdä se piilossa. Ei vain ehtinyt, pystynyt, jaksanut, osannut, voinut. Vaikka asia on tietenkin tärkeä.

Viivyttelyssä pelaamisen kohteena ovat siis asiat, eivät ihmiset, niin kuin muissa peleissä. Mutta viivyttelykin vaatii taitoa osata irrottautua oikeaan aikaan. Mitä pidempään harrastaa näkymätöntä vastarintaa, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys, että paljastuu. Ja toisaalta, jos antaa periksi liian aikaisin, joutuu kenties sopeutumaan juuri siihen, mitä vastusti. Onneksi vastustelijalla on vielä yksi vaihtoehto: aina voi yrittää osoittaa, mikä kaikki on ehdotuksessa pielessä. Jos asiaa ei ennestään tunne, joutuu hieman tasapainoilemaan siihen tutustumisen ja sen vastustamisen välillä. Ja riski tietenkin on, että kun on kerran lähtenyt uuteen mukaan, paluuta vanhaan ei enää ole.  

Menestyksekäs hidastelu ei siis ole ollenkaan niin helppoa kuin ulkopuolelta katsoen voisi luulla. Se on paitsi ajoittamisen taidetta myös sopivien keinojen valintaa niin, ettei todellinen tarkoitus paljastu. Sillä onhan niin tärkeää toimia yhdessä sovitulla tavalla. Juuri nyt se vain ei ole ihan mahdollista, mutta varmasti ihan kohta.