Valtapelejä: peittely

Kun viivyttelijä yrittää selitellä vastentahtoisuuttaan sillä, ettei nyt vain oikein ole ehtinyt, on peittely yritys salata meneillään oleva. Se on keino pitää sivussa ne, jotka saattaisivat puuttua tilanteeseen, ja tapa saada lisää aikaa toimia selän takana.

Luulen, että peittely on niin yleistä siksi, että se tavallaan helppoa. Jättää vain kertomatta oleellisen. Siksi sitä ei välttämättä edes tunnista sosiaaliseksi peliksi. Jossain vaiheessa alkaa vain ihmetellä, miksei tuostakaan kerrottu tai olipa yllätys, että taustalla oli tuollaista. Huomaa ristiriidan aiemmin puhutun ja nyt esille tulleen välillä tai saa toisen kiinni tietoisesta salaamisesta.

Tai valkoisesta valheesta. Valkoinen valhe voi toki olla myös kohteliaisuutta. Kuten se, että kehuu toisen uutta vaatetta tai hankintaa, vaikka se ei omasta mielestä paras mahdollinen olisikaan, tai ohittaa huomaavaisesti tilanteen, jossa toinen voisi kokea itsensä noloksi. Kehuminen silloin, kun se on sosiaalisesti viisasta, tuottaa vain hyvää mieltä. Mutta tietoinen salaaminen siksi, että yrittää suojella omaa etuaan, tekee vain hallaa ihmissuhteille.

Keräsimme jokin aika sitten kavereiden kanssa listaa siitä, minkälaiseen peittelyyn kukin oli törmännyt viime aikoina. Ilmeet kertoivat, että moni esimerkeistä saattoi olla peräisin omastakin toiminnasta, mutta ehkä juuri siksi saimme kokoon komean listan esimerkkejä.

Aloitimme yleisimmistä. Väitti muistaneensa tapaamisajan väärin, ja siksi myöhästyi, vaikka oikeasti ei vain viitsinyt lähteä ajoissa. Sanoi, että joka päivä on ollut mielessä soittaa, mutta todellisuudessa ei muistanut koko asian. Liioitteli tai vähätteli treenisuorituksiaan seuran mukaan. Vastasi kysyttäessä, että on ihan tyytyväinen työhönsä, vaikka on jatkuvasti hakemassa uutta tehtävää.

 Ilmeet alkoivat vakavoitua, kun pääsimme peittelylistalla eteenpäin. Ei tuntunut hyvältä, kun joku kertoi toisen luottamuksellisesti puhumia asioita eteenpäin, mutta väitti kirkkain silmin, etten se minä ollut. Tai lupasi antaa julkista tukea, mutta ei sitten ehtinytkään saapua paikalle. Tai väitti asiasta puhutun yhdessä, vaikka toinen ei ole kuullut siitä mitään. Tai sanoi, että asia tuli yllätyksenä, vaikka tosiasiassa sai tiedon jo aiemmin ja ehdotti miten edetä.

Monella oli kokemusta myös siitä, ettei puhuta suoraan sen ihmisen kanssa, jota asia koskee, vaan kaikkien muiden kanssa. Joku sivuutetaan ikään kuin hänellä ei olisi mitään sananvaltaa omiin asioihinsa.

Täydellinen ohittaminen onkin yksi keskeisimpiä peittelyn keinoja. Ajatus lienee suunnilleen se, että kun ei ota yhteyttä, selviäisi puhtain paperein. Ai minäkö? Eihän minulla ole ollut tämän kanssa mitään tekemistä. 

Ensin esimerkit naurattivat kaveripiiriämme, sitten tunnelma alkoi vakavoitua. Mitä pidempi listasta tuli, sitä enemmän vahvistui tunne siitä, että oli peittelyn syy mikä tahansa, se rikkoo luottamuksen. On vaikea luottaa sellaiseen, joka tuntuu koko ajan piilottelevan jotain. Vielä vaikeampaa on luottaa ihmiseen, jonka huomaa tavoitelleen omaa hyötyä sillä, että jättää kertomatta, vastaa epämääräisesti tai salaa jotain tärkeää. Tai vaikenee silloin, kun pitäisi puhua. 

Silloin huhut, epäluulot ja tulkinnat ottavat vallan, ja vuorovaikutus alkaa muuttua. Peittely tuhoaa ensin vastavuoroisuuden ja luottamuksen, sitten itse ihmissuhteen. Se on ihmisten välistä vallankäyttöä, jonka tavoitteena on omien intressien varmistaminen.

Ai mistä oikein puhut? Minä en ainakaan tiedä siitä yhtään mitään.