Erilaisia tyylejä: kateelliset 1/3

”Olen oikeasti parempi”

Kun tapasin ensimmäisiä kertoja uuden kollegan, ihmettelin outoa tunnettani. En oikein tunnistanut, mistä oli kyse, joten kohautin henkisesti olkapäitäni ja päätin, että minulla oli vain ollut huono hetki. Emme entuudestaan tunteneet toisiamme, joten kummallisen olon täytyi johtua jostain muusta.

Mutta aina kun puhuimme yhdessä, tunne palasi. Ihan kuin välissämme olisi ollut jotain ylimääräistä. Joskus se tuntui muurilta, joka esti kuulemasta, mitä toinen oikeasti tarkoitti. Toisinaan se muistutti vetistä suota, joka upotti jokaisella askeleella. Välillä koin sanojeni olevan palloja, jotka lyötiin armotta takaisin tai annettiin välinpitämättömästi pudota nurkkaan. Tai sitten tavanomainen keskustelu muuttui yhtäkkiä niin muodolliseksi, että olisi voinut luulla olevansa jossain virallisessa tilaisuudessa. Tapaaminen tapaamiselta aloin ymmärtää, että jotain todella oli pielessä. En vain tajunnut mitä. Ja vielä vähemmän miksi.

Sitten aloin huomata muutakin. Ensin selitin itselleni havaintojani parhain päin, sillä ajatus siitä, että yhteistyö ei sujuisi keskeisen kollegan kanssa oli turhauttava. Mutta merkkejä ei voinut enää työntää pois tietoisuudesta.

Puheita takana. Tarkoitushakuisia tulkintoja. Tarkasti valittuja julkisia heittoja, silmien pyörittelyä ja hymähtelyä yhdistettynä näennäiskohteliaisuuteen.

Olin pitkään ymmälläni siitä, mitä tapahtui. En yrityksistäni huolimatta onnistunut normalisoimaan tilannetta. Lopulta valittelin tilannetta ystävälleni, joka parahti tuskastuneena: 

”Etkö jo tajua, sehän on kateellinen sinulle.”

Kateellinen? Minulle? Jälkikäteen tarkasteltuna se näytti aika selvältä, mutta itse tilanteessa en nähnyt sitä kirkkaasti.

Olin kollegan mielestä väärä valinta tehtävään, sen sijaan itseään hän piti siihen oikeana. Mitätöivät teot olivat reaktio siihen, että olin tehtävässä, jota hän oli tavoitellut. 

Kateus syntyy tunteesta, että toisella on jotain, joka todellisuudessa kuuluisi minulle. Kiinnostavampi tehtävä, parempi vastuu, sopivampi ulkoinen olemus tai asema. Sosiologi Francesco Alberoni väittää, että kateuden taustalla on naamioitu tai torjuttu ihailu, toive saavuttaa sama kuin kateuden kohde. Mutta ihaileminen on hyvin erilaista kuin kateus siinä, että ihailija ei asetu kohdetta vastaan. Kateellista sen sijaan ajaa toive hankaloittaa tai vähintään vähätellä sitä, mitä toisella on.  Kateellinen kaipaa juuri sitä tunnustusta, jonka toinen on hänen mielestään ansiotta saanut.

Kateus on kuin paperihaava, joka muistuttaa olemassaolostaan. Se viiltää, se tykyttää, eikä se parane nopeasti. Kateellista jäytää jatkuva repivä tunne ja vahingonilo on herkässä. Toisen pienikin moka tai muiden antama negatiivinen palaute voi tuntua salaiselta riemuvoitolta. Juuri noin, se oli vain pintaa ja katteettomia lupauksia, nyt todellisuus paljastui!

Tunne epäoikeudenmukaisuudesta kiihdyttää kilpailunhalua, lisää viholliskuvia ja kasvattaa pahansuopaisuutta. Tilanne muistuttaa nollasummapeliä, jossa toinen voittaa ja toinen häviää, molempien tasavertainen pärjääminen ei ole mahdollista.

Tunne aktivoituu, kun jonkun onnistuminen, arvostus tai taidot herättävät toiveen olla hänen tilallaan. Kateus kohdistuukin yleensä niihin, joiden tausta ja asema on samankaltainen kuin itsellä, kuten pappi Jaakko Heinimäki tuo esille. Siksi kateus on aina lähellä kaikissa yhteisöissä. Itsekin haluaa tulla valituksi, saada kehuja tai nimityksen, päästä mukaan, onnistua jossakin. Toisin sanoen tulla näkyväksi yhteisön julkisuudessa.